HALUAN ANTAA SULLE

Haluan antaa sulle...

Rapistelen paperia. Sytytän kynntilän. Ajattelen mielessäni yhteisiä hetkiämme. Ajattelen lämpimiä ajatuksia. Jotain millä on merkitystä sulle.

Koputus kuuluu yhä vaimeampana. Tuo ääni on väsynyt – ja silti niin toivoa täynnä.

Lopulta ovi aukeaa... Vanhempi mies puistaa päätään ja ohjaa nuoren naisen ulos. ”Ei meillä ole töitä ilman henkilötodistusta.” Pää painuksissa tuo nuori nainen kävelee paljain jaloin pitkin hiekkaista katua miettien mistä kysyä, mistä jatkaa. Jollain olisi hankittava ruoka – jossain on oltava uusi alku. Mutta miten?

Mistä syntyy se mitä tarvitsen?

Joulu vie meidät ajatuksissa läheisiin. Ehkä tavaran paljouteen ja kysymään mitä tässä on oleellista tai tarpeelista – mihin tätä tarvitaan. Ja haluun antaa sulle jotain, millä on merkitystä.

Nuorelle naiselle merkitystä on paperilla, syntymätodistuksella – olemassaololla, joka avaa tien eteenpäin toimeentuloon ja ehkä opiskeluunkin.

Haluan antaa sulle palasen tuota uutta alkua, omasta jakamista. Sen sijaan että toisin sulle jotain käsin kosketeltavaa – annan syntymätodistuksen tuolle nuorelle naiselle. Mietien, mikä olisi se uusi alku, mitä sinä tarvitset?

Jouluisin ajatuksin Satu

MIKÄ OLIKAAN TÄRKEÄÄ?

Mikä olikaan tärkeää tänään?

Lumihiutaleet valtaavat mielen ja pienen kielen, kun niitä pyydystää.

Juoksen metsässä piilosta pienten koululaisten kanssa. Elämä on tässä täysin.

En kaipaa mitään muuta.

Kotiin tullessa kuppi höyryävää glögiä ja syttyviä kynttilöitä.

Jotain kuvitelluista hommista jäi tekemättä tältä viikonlopulta, mutta oliko se sittenkään merkittävää?

Lämpimin ajatuksin Satu Vilkki

Katsominen oli ehkä alunperin välittämistä – kuuntelua.

Oleminen on mielestäni sitä, että tulee nähdyksi ja kuulluksi. Kuuleminen mahdollistaa kontaktin.Tosinaan voin tulla yllätetyksi uudella ajatuksella ja näkökulmalla. Ajattelen, että olen hyödyllinen niin kauan kun olen utelias – kiinnostunut. Hidasta, kysy ja kuuntele... Kaiken keskellä oman tien löytö on tärkeää. Kun yhdessä puhutaan totta ja tärkeää – syntyy uutta ymmärrystä. Miten pidetään yllä tyhjää tilaa, jossa kysyminen ja puhuminen on mahdollista? Tarvitaan hiljaisuutta, jossa ei sanota mitään. Metsä kutsuu kävelemään tai hiihtämään meistä monia.

Pidän siivoamisesta, käsitöistä, sillä huomaan tarvitsevani aikaa tehdä jotain käsillä, että käsittää... Haluan löytää tekemisen kautta sen, mitä hahmottaa.

Katso välittäen, katso iloisella mielellä, sillä jos katsoo vain synkästi näkee vain synkyyttä... Katsominen oli ehkä alunperin välittämistä – kuuntelua.

Ihmetellen Satu Vilkki

Kuinka paljon rohkeutta uskallan tänään jättää käyttämättä?

Kuinka paljon rohkeutta uskallan tänään jättää käyttämättä?

Jos pystyn kuvittelemaan asian – se voi muuttua todeksi.

Kiehtova vahva ajatus. Mitä voin saada? Mitä voimme saada? Ja toisinaan hämmästyn siitä, miten kuvittelu toisinaan on niin vaikeaa.

Tietäminen on vahvimpia tapoja olla kuvittelematta mitään. Mikähän tarve meillä on niin usein tietää? Ja entä jos ilman kuvittelua - uneksumista tulevasta olemme pulassa? Kuviteltu yhdistää. Ennen yhdessä kuvittelua, unelmointia, tutkimista, ihmettelyä, tunnutelua, kokeilua, haaveilua – täytyy olla jotain yhteistä, jotain mikä yhdistää. Yhteisen syntymiseen tarvitaan luottamusta, kohtaamista, ihmisyyttä – olla ihminen ihmiselle. Tämä kysyy halua heittäytyä, olla läsnä ja tavoitettavissa. Ja vaikka aikaa ei tunnu useinkaan olevan, niin yhteisöllisyyden löytyminen tuo mielekyyttä ja siten on vaivan ja ajan väärtti. Kuinka paljon rohkeutta uskallan tänään jättää käyttämättä?

Elämää ihmetellen Satu Vilkki

"Tiimityö on ihmistä alentavan pinnallisuuden ryhmämuoto"

Tämä Richard Sennetin kirjasta Työn uusi järjestys lukemani lause järisyttää. Se herättelee jotakin aavistelua siitä, miksi tiimimäisesti organisoitu työ on niin monissa vaikeuksissa.

Pirstaloitunut työ ja pirstaloitunut aika johtavat pinnallisuuteen. Syvällisyys, sitoutuminen ja luottamus tarvitsevat syntyäkseen jatkuvuutta. Gideon Kundan mukaan tiimityö on "syvänäyttelemistä". Tiiminaamioiden taka tiimin jäsenet kommunikoivat käyttäen ystävällistä hypertekstiä. Kuka nostaisi Kissan pöydälle? Sen sijaan, että tärkeät asiat otettaisiin puheeksi, ollaan yhteistyönaamion takana. Teennäinen yhteisöllisyys ehkäisee vastakkainasettelua. Kuitenkin vasta konfliktin näyttämöstä voi muodostua yhteisö - tiimi. Yhteisöä ei ole ennenkuin sisäiset erot on menestyksellisesti käsitelty ja tunnustettu.

Syvempi yhteinen sitoutuminen, lojaalisuus ja luottamus edellyttäisivät enemmän aikaa syntyäkseen. Työnohjaajana ja coachina kysyn: Jos aikaa ei ole, mitä keinoja olisi yhteisöllisyyden ja työn merkityksen lisäämiseksi? Millä tavalla se voisi olla työnatajan intressien mukaista?

Merja Tuomisto-Mielonen

LADATAAN AKKUJA

Loman lähestyminen kihelmöi – saa suunnittelemaan ja haaveilemaan. Yksi parhaista osista taitaa olla suunnittelu etukäteen. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty vai onko sittenkään.

Seuraavaksi tärkein osuus mulle on suunnitelmista luopuminen, niin etten luovu itsestäni tai tärkeistä levon ja tekemisen asioista, vaan niin että on tilaa olla ja elää elämän kanssa - ilman pakkoa saavuttaa tai tehdä jotain. Tässä hetkessä olo ja hengittäminen on kokemukseni mukaan aina hyödyllistä.

Pari kymppisenä kuljin koko kesän avojaloin, vaikka asuin kesän Lontoossa. Kuljin kunnes astuin lasinsiruun. Ja vieläkin ajattelen että avojaloin kulkemisesta tuolloin jäi jotain arvokasta – kosketus oikeasti lämpimään asfaltiin ja elämään. Ehkä pitäisi taas kulkea avojaloin – kokeilla jotain uutta.

Kesälomalla aion olla armollinen itselle, avoin uudelle? Katson ulos ja vihertää. Katson taivaalle ja näen valoa. Ehkä näin lataan akkuja. Kesä on tässä.  Terveisin Satu

Elämän yllätysmomentti

Läheiseni joutui pari päivää sitten työtapaturmaan. Läheltä piti, ettei sattunut pahasti. Silmä ja näkö säilyi kuin ihmeen kaupalla. Jos olisi käynyt huonosti, arki olisi muuttunut ja elämän järjestys tullut arvioitavaksi uudestaan. Miten pienestä terveys, henki ja elämä onkaan kiinni! Tapahtuma pysähdytti arvostamaan tavallista tervettä päivää ja sitä, että se rakas on ehjänä ja turvassa.

Tapaturma on yllätys. Mietin tässä, että on sellaisiakin "työtapaturmia", jotka eivät loppujen lopuksi ole yllätyksiä. Ne ovat vakaasti itse aiheutettuja - omilla valinnoilla ja arvostuksilla synnytettyjä. Eräänä keväänä en lainkaan nähnyt kesän syntyvän kiitäessäni maanteillä paikasta toiseen. Katsoin, mutta en nähnyt, miten koivut alkoivat ensin punertaa ja sitten vihertää. Sitten yhtäkkiä vain huomasin, että kesä oli tullut. "Työtapaturma" tuotti ison pettymyksen ja järkytti mieltäni pitkään. Näköjään vähän vieläkin. Päätin, ettei sellainen ohikatsominen enää toistu ja se on pitänyt. Omin silmin katselen ja ihastellen nautin tästä elämäni keväästä.

Merjan kevätvuokkoja 20.5.2011

Entä jos?

Ärsyttää... Miten se saatoi tehdä noin? Ennenkuin saan itseni pysähtymään on monta sammakkoa loikannut mieleni syövereissä.

Mitä oikein tapahtuikaan? Mitä voisin nähdä ulkopuolta? Miten sitä kuvailisin, jos katsoisin sivusta? Ja entä jos ajattelisin jotain ihan muuta, niinkuin ”Mielenkiintoista sen voi nähdä noinkin...” Tunteeni onkin ihan toinen. Oivallaus – joka auttaa näkemään toisin. Entä jos sainkin lahjan?

Niin usein on tilanne, josta seuraa ajatus, jota seuraa tunne. Entä jos vaihdan ajatusta?

Ja entä jos tee jotain aivan toisin kuin ennen...

Satu

Kasvu itseksi

Napanuora katkeaa ja symbioottinen yhteys on katkaistu lopullisesti, peruuttamattomasti. Happea on vedettävä keuhkot täyteen, ihan itse. Itkuhan siitä tulee, kokemuksen täytyy tuntua epäoikeudenmukaiselta. Ura itsenä alkaa, fyysisin ja psyykkisin ponnistuksin, täynnä rajoja ja mahdollisuuksia. Täydellisen hoivan ja riippuvuuden turva muuttuu vapaudeksi ja vastuuksi itsestä, toki pikkuhiljaa.  Alkuun refleksiivisesti, niillä vaistoilla jotka ylläpitävät elämää kun olemme hyvin riippuvaisia ulkopuolisesta avusta, kuitenkin aina yksilöllisesti ja ainutlaatuisesti.  Ainutlaatuiseen vastataan yhtä ainutlaatuisesti ja täysin toisin kuin koskaan kenenkään toisen kohdalla.  Yksilön identiteetti ja yksilölliset rajat ovat syntyneet. Alkaa ainutkertainen tarina, jonka vaiheet kirjoitetaan monimutkaisten ja arvaamattomien lakien kautta. Syyn ja seurauksen peliteoriat rakentuvat vapauden ja vastuun verkoiksi, joista motiivimme ja ymmärryksemme kutoutuvat. Vapaus ja vastuu kutovat verkkoaan kuolemaamme saakka, siihen asti kunnes elämä meissä loppuu ja palaamme luonnon kiertokulkuun sen symbioosiin ilman omaa tahtoa.  

Mutta miksi tapahtuu se mikä tapahtuu näiden kahden pisteen, syntymän ja kuoleman välillä? Kun kaikki on ohi, mitä on ollut se ainutlaatuisuus, joka on annettu meille lahjaksi. Olemmeko osanneet toteuttaa sitä niissä kaikki vapauden asteissa, mikä olisi ollut mahdollista. Olemmeko edes ymmärtäneet, mistä kaikesta olisimme voineet olla osallisia. Vai ovatko mahdollisuudet kääntyneet meitä vastaan ja olemme toteuttaneet jotain ihan käänteistä.

Syntymästä alkaa omien valintojemme maraton. Välillä vaihtoehtoja on liikaa ja sitten taas liian vähän, vääriä, kohtuuttomia, epäoikeudenmukaisia ja sitten taas onnenpotkuja ja juuri meille räätälöityjä. Välillä puolestamme on päätetty liikaa ja sitten taas toivomme, että joku pelastaisi meidät tekemällä valinnan puolestamme. Kasvuumme ohjelmoitu tahdon harjoitteluvaihe noin kaksipuolivuotiaana herättelee minuutemme ja tiedostamisemme silmuja. Toinen kasvun ja harjoittelun paikka on murrosikä. Myöhemmin todennäköisesti lisää, mutta ne peittyvät elämän eri vaiheiden sekamelskaan. Mikä meitä ohjaa? Vapaa tahto? Biologinen käsikirjoitus? Psykososiaalinen käsikirjoitus?

Valintojen ketjut kuljettavat meitä yli päivien, vuosien, usein eritavalla kuin olemme osanneet ennakoida. Harjoittelemme syy-seuraus suhteita, uskomme oppivamme, mutta aina systeemi yllättää, niin pienissä kuin isoissa rakenteissa. Ajattelun vapaus on suhteellisen heikosti normitettu, voimme tehdä johtopäätökset, mikä mahtoi johtua mistäkin, etenkin jos pidämme tiedon itsellämme. Ajatteluumme on kuitenkin suhteellisen helppo vaikuttaa. Kun napanuora katkaistiin, emme aloittaneet elämää täysin tyhjältä pöydältä. Pöytä katetaan uudestaan ja uudestaan, mutta kenelle ja millä ehdoilla. Mitä on todellinen itsen kuuntelu ja siitä käsin asettuminen ympäristön ehtoihin.  

Mieleni rajat ovat maailmani rajat, on joku joskus jossain lausunut.  Kuinka monta askelta olet ottanut hiekkalaatikkosi reunalta?
Pohdiskeli Raija

Hiljaisuuden kutsu

Hiihtoladulla kuulen vain suksen äänen, sauvan narahtelun, puron solinan. Aurinko lämmittää poskeani. Ilma on täynnä happea. On hyvä hengittää.

Ikipuiden oksat riippuvat painavasta lumesta. Tämä kaikki on lumoavan kaunista. Ajatuksilla on vapaus tulla ja mennä. Pää tyhjenee hälinästä. Olen kiitollinen tästä kaikesta. Näin on hyvä. Tässä hetkessä on kaikki. On kuin maailma hidastuisi – on aikaa itselle ja myöhemmin myös tilaa toisille. Hidastamalla olen enemmän tässä. Näen ja kuulen jotain uutta. Tämä jättää minuun kaipauksen uudestaan ja uudestaan... 

Hiljaisuuden kutsun lumoissa Satu

Arvostus auttaa alkuun

Lähden kalaan. Ei, en narraa sinttejä tai istu avannolla paitsi ehkä kuvainnollisessa mielessä: istun ja heristän korviani. Ilman ennakko-oletusta tulen yllätetyksi – kuulen jotain, mitä en arvannut etukäteen. Ongellaollessa olen avoimella mielellä kuulolla siinä lähellä, samalla tasolla. Tunteet ja tarpeet odottavat pysähtymistä. Kukapa ei haluaisi tulla kuulluksi? Arvostus ja kiinnostaus – välittäminen auttaa minut alkuun. Kuulemaan sua ja usein samalla myös itseäni. Arvostus auttaa uuteen alkuun...

Satu

Yhteensopien

Eilistä koulutuksesta jäi elämään ajatus hyvästä keskinäisestä dialogista. Miten puhua niin että toinen haluaa kuulla minut ja toisaalta miten toisen tulee puhua niin että haluan kuulla hänet. Milloin olen toisen kanssa niin että hän saa täydellisen läsnäoloni. Jos vastaan milloin se on liki täydellistä, niin sanoisin että sielumme resonoivat toisiimme. Mutta mitä se edellyttää. Täydellistä yhteyttä, tai pitäisikö sanoa liki täydellistä yhteyttä, riittävästi samankaltaisuutta, mutta ehdottomasti riittävästi särmää. Kun ajattelen parhaita dialogisia työtilanteita niissä on riittävästi luovuuden tuomaa yllätyksellisyyttä, jopa magiikkaa kuten yksi asiakkaani sanoo. Mitähän sisäisessä puheessa voisin tehdä toisin jotta jokainen kohtaaminen , jokainen dialogi olisi "laulun arvoinen" Taidanpa vilkaista peiliin kun olen nauttinut loppuun tämän Harrods joulukahvini.
Raija