Kasvu itseksi
Napanuora katkeaa ja symbioottinen
yhteys on katkaistu lopullisesti, peruuttamattomasti. Happea on vedettävä keuhkot
täyteen, ihan itse. Itkuhan siitä tulee, kokemuksen täytyy tuntua
epäoikeudenmukaiselta. Ura itsenä alkaa, fyysisin ja psyykkisin ponnistuksin,
täynnä rajoja ja mahdollisuuksia. Täydellisen hoivan ja riippuvuuden turva
muuttuu vapaudeksi ja vastuuksi itsestä, toki pikkuhiljaa. Alkuun refleksiivisesti, niillä vaistoilla
jotka ylläpitävät elämää kun olemme hyvin riippuvaisia ulkopuolisesta avusta,
kuitenkin aina yksilöllisesti ja ainutlaatuisesti. Ainutlaatuiseen vastataan yhtä
ainutlaatuisesti ja täysin toisin kuin koskaan kenenkään toisen kohdalla. Yksilön identiteetti ja yksilölliset rajat
ovat syntyneet. Alkaa ainutkertainen tarina, jonka vaiheet kirjoitetaan
monimutkaisten ja arvaamattomien lakien kautta. Syyn ja seurauksen peliteoriat
rakentuvat vapauden ja vastuun verkoiksi, joista motiivimme ja ymmärryksemme
kutoutuvat. Vapaus ja vastuu kutovat verkkoaan kuolemaamme saakka, siihen asti
kunnes elämä meissä loppuu ja palaamme luonnon kiertokulkuun sen symbioosiin
ilman omaa tahtoa.
Mutta miksi tapahtuu se mikä tapahtuu
näiden kahden pisteen, syntymän ja kuoleman välillä? Kun kaikki on ohi, mitä on
ollut se ainutlaatuisuus, joka on annettu meille lahjaksi. Olemmeko osanneet
toteuttaa sitä niissä kaikki vapauden asteissa, mikä olisi ollut mahdollista.
Olemmeko edes ymmärtäneet, mistä kaikesta olisimme voineet olla osallisia. Vai
ovatko mahdollisuudet kääntyneet meitä vastaan ja olemme toteuttaneet jotain
ihan käänteistä.
Syntymästä alkaa omien valintojemme
maraton. Välillä vaihtoehtoja on liikaa ja sitten taas liian vähän, vääriä,
kohtuuttomia, epäoikeudenmukaisia ja sitten taas onnenpotkuja ja juuri meille
räätälöityjä. Välillä puolestamme on päätetty liikaa ja sitten taas toivomme,
että joku pelastaisi meidät tekemällä valinnan puolestamme. Kasvuumme ohjelmoitu
tahdon harjoitteluvaihe noin kaksipuolivuotiaana herättelee minuutemme ja
tiedostamisemme silmuja. Toinen kasvun ja harjoittelun paikka on murrosikä.
Myöhemmin todennäköisesti lisää, mutta ne peittyvät elämän eri vaiheiden
sekamelskaan. Mikä meitä ohjaa? Vapaa tahto? Biologinen käsikirjoitus? Psykososiaalinen
käsikirjoitus?
Valintojen ketjut kuljettavat meitä
yli päivien, vuosien, usein eritavalla kuin olemme osanneet ennakoida. Harjoittelemme
syy-seuraus suhteita, uskomme oppivamme, mutta aina systeemi yllättää, niin
pienissä kuin isoissa rakenteissa. Ajattelun vapaus on suhteellisen heikosti
normitettu, voimme tehdä johtopäätökset, mikä mahtoi johtua mistäkin, etenkin
jos pidämme tiedon itsellämme. Ajatteluumme on kuitenkin suhteellisen helppo
vaikuttaa. Kun napanuora katkaistiin, emme aloittaneet elämää täysin tyhjältä
pöydältä. Pöytä katetaan uudestaan ja uudestaan, mutta kenelle ja millä
ehdoilla. Mitä on todellinen itsen kuuntelu ja siitä käsin asettuminen
ympäristön ehtoihin.
Mieleni rajat ovat maailmani rajat, on
joku joskus jossain lausunut. Kuinka
monta askelta olet ottanut hiekkalaatikkosi reunalta?
Pohdiskeli Raija
