Eilistä koulutuksesta jäi elämään ajatus hyvästä keskinäisestä dialogista. Miten puhua niin että toinen haluaa kuulla minut ja toisaalta miten toisen tulee puhua niin että haluan kuulla hänet. Milloin olen toisen kanssa niin että hän saa täydellisen läsnäoloni. Jos vastaan milloin se on liki täydellistä, niin sanoisin että sielumme resonoivat toisiimme. Mutta mitä se edellyttää. Täydellistä yhteyttä, tai pitäisikö sanoa liki täydellistä yhteyttä, riittävästi samankaltaisuutta, mutta ehdottomasti riittävästi särmää. Kun ajattelen parhaita dialogisia työtilanteita niissä on riittävästi luovuuden tuomaa yllätyksellisyyttä, jopa magiikkaa kuten yksi asiakkaani sanoo. Mitähän sisäisessä puheessa voisin tehdä toisin jotta jokainen kohtaaminen , jokainen dialogi olisi "laulun arvoinen" Taidanpa vilkaista peiliin kun olen nauttinut loppuun tämän Harrods joulukahvini.
Raija
